Rakkautta kerran vuodessa…

Todellakin, kerran vuodessa, silloin nimittäin käyn Kristiinankaupungissa Pohjanmaalla. Ja uskokaa, tämä paikka on kaunis, niin kaunis, että voisin kuvailla tätä kaupunkia ikuisuuden. Kristiinankaupunki on juuri oikea osoite ihmiselle, joka aina salaisesti on haaveillut olevansa prinsessa tai vähintäänkin kreivitär tai herttuatar. Yläluokkaisen perheen tyttären tittelikin olisi 1700-luvulla minulle mainiosti kelvannut. Olisin siis varmasti ollut kerrassaan erinomainen kristiinankaupunkilainen kaupungin perustamisvuonna 1649…

Kristiinankaupunki on todellakin häkellyttävä, ja nyt pitää huomata, että tässä puhuu lähes raumalainen, jolle tämäntyyppinen kauneus on ollut arkipäivää pikkutytöstä lähtien. Mutta ehkäpä se syy on juuri siinä, että pitää lähteä kauas nähdäkseen lähelle. Melko harvoin sitä nimittäin tulee Vanhaa Raumaa katseltua ylös alas kuten nyt täällä teen turistina.

On hienoa, että näitä Kristiinan tyyppisiä kaupunkeja on maassamme säilynyt. Tämän kauneuden yksi salaisuus on tietysti, no ennen muuta historia vauraana merenkävijäkaupunkina, mutta toki se, että kaupunki on jostain onnellisesta syystä säästynyt totaalisesti tulipaloilta. Näin kaupunkia on pystytty vaalimaan kaikki nämä vuodet. Ja ainutlaatuista niin.

Vaikka pieni osa kaupungin vanhoista taloista on peräti 1700-lukulaisia oli ennen muuta 1800-luku Kristiinankaupungin kulta-aikaa. Silloin kaupungin kauppalaivasto kuljetti tavaraa kaupungin satamasta ja satamaan. Nykyään liikenne satamissa on vähäisempää, vaikka kaupungilla on tarjota kaksi satamaa vapaa-ajan satamapalveluiden lisäksi.

Mikä näissä vanhoissa rakennuksissa sitten minua miellyttää? Yksinkertaisesti vain niiden historia. Ajatus siitä, että talossani olisi asunut kenties jonkin perheen useita sukupolvia ja mitä kaikkea kaikkien perheiden ja ihmisten matkaan onkaan mahtunut.

Kun menen ja otan kiinni sepän paikoilleen takomasta ovensalvasta voin jälleen sujuvasti siirtyä mielikuvitusmaailmassani parisataa vuotta taaksepäin… Aikaan, jolloin pajoista kuului sepän taltan kalke, näiltä pieniltä kaduilta hevosten kavioiden kopse ja aikaan, jolloin… Voi että, voisin runoilla teille vaikka kuinka paljon menneestä maailmasta.

Tämäniltapäiväisellä kierroksellani en tohtinut kovin paljon porttien sisäpihoille kurkkia, muutaman kuvan tohdin napata porttikongeista ja ikkunoista. Voi, miten haaveilenkaan suljetusta sisäpihasta, joka olisi ollut paikoillaan jo vaikkapa vuodesta 1899. Miettikääpä vaikka, millaisia kasveja näillä pihoilla on voinut säilyä palasena suomalaisen luonnon historiasta.

Olisikohan tässä tämän lauantain haaveilu suoritettu. Seuraavaksi lähden rantaan, ravintola Jungmanniin nauttimaan mainiota illallista. Niin tosiaankin, rantaan. Tämä Kristiinankaupunkihan on niinkuin tavallaan saaressa, jonne meidät turistit tuo yli 300 metriä pitkä Kivisilta, joka rakennettiin 1845.

En vielä koskaan ole ehtinyt tänne kesällä, tulkaa te, minäkin yritän. Ei tänne edes tavallaan ole niin pitkä matka. Jos lähtee vaikkapa Porista, niin matkaa ei ole juuri mitään ja toisaalta sitten taas Poriin on jo melkein lyhyt matka monesta paikasta. Kas, miten käytänkään iloisesti naisen logiikkaa.

Mutta siis, summa summarum. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki Kristiinankaupungille! Suomessa on mielettömän hienoja paikkoja, ne pitää vain löytää.

Ihanaa lauantai-iltaa teille kaikille!