Lappi, minä ja tulevaisuus

Vietin viime päivät Pohjois-Lapissa ja matkassa ollutta ystävääni siteeraten tuntuu, että olisi ollut maailmanympärimatkalla. Tuo tunne tulee pienistä asioista. Siitä, että istuu lounaalla Suomen ja Euroopan pohjoisimman kunnan Utsjoen käytännössä ainoassa ravintolassa Rastigaisassa ja juttelee paikan omistajan ja paikallisen saamen kielen opettajan kanssa alueen tärkeistä jutuista. Siitä, kun viime keskiviikkona kuulee Inarin hiljaisessa illassa kaverusten puhuvan keskenään saamea, siitäkin kun ajat Tenojoen ylvästä rantaa ylös ja näet koko ajomatkalla kolme autoa.

Olin tällä reissulla myös erityisen onnellinen siitä, että näin riekon ihan aidossa elinympäristössään, Norjan Karasjoella ison järven jäällä vaeltavan hirven, kaksi korppia ja monen monta suloista poroa. Lauantai-illan huipennus oli revontulien näkeminen. Tuo taivaan hämmentävä valoshow, joka on kaikessa komeudessaan samanaikaisesti hämmentävä, vähän jopa pelottava ja mielettömän ylväs.

Rakastan Lappia, etenkin sitä Lappia, joka kaukana on turhakkeista ja turhuudesta. Oikea Lappi löytyy vasta sen jälkeen, kun ymmärtää jättää taakseen sen Lapin, jonka on kuvitellut löytäneensä.

Samanaikaisesti olen jo nyt, hienoisena peruspessimistinä, hieman ahdistunut siitä, mitä käy Pohjois-Lapille, mikäli kukaan ei keskitetysti valvo sitä, miten aluetta kehitetään. On selvää, että turistivirrat ovat tervetulleita ja elintärkeitäkin, mutta niin, että kokonaisuutta hallitaan tyylikkäästi. Niin, että jokainen voi vielä nähdä tuon riekon luonnossa, näkisipä joku vielä joskus jossain naalin, tai edes sen jalanjäljet.

Lappiin havitellaan lähivuosille kaikkien aikojen kiinalaisturistiryntäystä, mutta samalla jo nyt tiedostetaan, että esimerkiksi Inarissa ei ole turisteille tarpeeksi aktiviteettia, jotta heillä riittäisi muutakin tekemistä kuin iltaisten revontulien odottelu. Eihän voi olla oikein, että turistit kurkkivat paikallisten saunanikkunoista sisään, kun he miettivät sen olevan sallittua tai vähintäänkin hyvin eksoottista.

En ole mikään alan tekijä tai asiantuntija, mutta aistin kokonaisuutta sydämelläni. Ja toivon, että moni muukin kokee ja tekee samoin. Toivottavasti jostain löytyy se viisaus, miten Lapin vielä koskemattomat alueet saadaan “valjastettua” vieraiden käyttöön niin, että kunnioitus ja yhteys luontoon säilyy. Ilman luontoa nimittäin ei ole mitään.

Ja jälleen ajatukseni palavat Inarinjärven rantaan. Olin sen rannalla ensimmäistä kertaa kesällä seitsemisen vuotta sitten. Nyt palasin sen rannalle talvella, mutta varmaa on, että seuraavaan kertaan ei mene seuraavaa seitsemää vuotta.

Taksikuski kysyi aivan aidosti minua kohti Ivalon konetta viedessään, että mitä ihmettä ihminen voi tehdä Inarissa keskellä pimeintä kaamosta. Vastasin, että no ei sitten yhtään mitään ja siinä se juttu juuri onkin. Hengitän ja nautin.

Ps. Otin paljon kuvia. Palaan Norjan Karasjokiin ja palaan ensi viikolla myös Desighouse Idoliin, joka saattaa ollakin teille jollekulle tuttukin. Kyseessä on aivan ihastuttava Pekka ja Hanneli Sillforsin unelma keskellä erämaata. Inarinjärven eteläisimmällä lahdella…