Minua on viikon verran naurattanut olohuoneeni pöydällä oleva kukkakimppu. Samaan aikaan kun se tietenkin kaunistaa kotiani, on väriyhdistelmässä jotain todella ei minua. Valkoista, fuksianpunaista ja hentoa vaaleanpunaista. Tavallaan siis oikeinkin ok, mutta toisaalta ei sitten tipan pätkää.
Joskus on vaan hyvä hypähtää kukissakin ei-mukavuusalueelle. Elävät kukat ilahduttavat aina, vaikka väri nyt sitten ei niin osuisikaan täydellisesti.
Samaan aikaan minua on viime päivät viihdyttänyt tuo keskiviikkona Artekilla tekemäni sidontatyö. Olen hyvin “epäsidonnainen ihminen” ja minusta jälki on jotakuinkin sen mukaista. Mutta päätin kuitenkin asettaa sen tuohon oven päälle, koska niin kai oli tarkoitus. Ja Leena, kun luet tämän postauksen, voit varmasti hyvin ymmärtää, miksi juuri sinä sidot aina kukkakimput sukujuhliin enkä esimerkiksi minä:).
Joka tapauksessa halusin kertoa teille pari asiaa kummastakin, koska ne nyt näissä kuvissa mainosti näkyvät. Olen viime viikkoina löytänyt jälleen yhden vanhan tuttavuuteni, Runebergin Kukan. Liike on itse asiassa aika lähellä minua, mutta muutama vuosi sitten sain heiltä niin tylyä palvelua, että päätin jättää liikeen toviksi rauhaan.
Koska elämässä yleensäkin, niin myös tässä, on paikallaan antaa se toinen tilaisuus ja siksi ponkaisin muutama viikko sitten kaupan ovesta sisään. Koska en sinällään tarvinnut sidontapalvelua siitä ei tarvitse jatkaa nyt, mutta kauniita valmiita kimppuja oli silmieni edessä monia. Ihastuin. Tämä on jo nyt toinen kimppuni heiltä tätä ns. uutta kautta ja vaikka tuo on hassuhko, niin olen kovin tykännyt. Sitäpaitsi kimppu vaikuttaa kestävän vallan mainiosti, joten plussaa siitäkin.
Entäs sitten tuo sidontatyö? Sen taioin ihan omin pienin käsin ja pidin sitä vieläpä jossain määrin puolivakuuttavana suorituksena. Nyt sitä tuossa oven päällä muutamia päiviä katsoneena ymmärrän, että suurimmat kykyni eivät ole tulleet kyllä mitenkään esille. Mittasuhteet ovat jotakuinkin pielessä, rusetti on outo ja oksatkin taisin valikoida isosta valikoimasta aivan päin prinkkalaa. Eli ei ehkä jatkoon, mutta itse kuitenkin tein.
Nyt kun joulunaika lähestyy voin rehellisesti myöntää jo etukäteen kadehtivani muun muassa teitä kaikkia muita bloggaajia, jotka käden käänteessä saatte kuivatut appelsiinit näyttämään joululle ja joiden käsissä oksa kuin oksa muokkautuu seppeleeksi. Kekseliäistä leivonnaisista nyt puhumattakaan…
Mutta. Kauniiksi lauantai-iltapäivän päätteeksi totean, että ajan kuluttaminen jonkin asian kadehtimiseen on ihan maailman turhinta. Minä iloitsen sitten siitä, että olen aika hyvä laulaja. Sukujuhlissa minä olen aina ollut se, joka laulaa… 🙂
Viikonloppuja,
Laura
