Täällä sitä nyt sitten ollaan Etelä-Koreassa. Ja ajattelin, että laitan ensimmäiseksi kuvaksi kuvan, jossa erilaiset vaatteet ovat keskiössä. Sillä niin ne täällä ovat. Koskaan minulla ei ole ollut missään kisoissa näin paljon lämmintä mukana kuin täällä ja toisaalta, koskaan en ole vissiin koko elämässäni ollut niin viluissani kuin eilen, jolloin saavuimme tänne. Tosin tänään on ollut jo paljon leppoisampi sää, sellainen -8, kevyt tuuli ja täysi aurinko.
Pitääkö kuitenkin kertoa pari sanaa jo matkasta, matkaan valmistautumisestani voitte muuten lukea täältä. Ensinnäkin lento, se meni aivan niin oppikirjamaisesti ja tiedoksi teille, jotka suunnittelette jotain matkaa Aasiaan; tuo A350-kone on hieno.
Oma lentomatkani muodostui, jo muutenkin hyvän lähtöfiiliksen jälkeen, erityisen kivaksi sillä hetkellä, kun vanhempi lentoemäntä tuli sanomaan, että täällähän on tuttuja tyttöjä:). Lennon aikana sain muun muassa kutsun koneen ohjaamoon ja siellä sitä sitten ihmeteltiin auringonnousua Mongolian yllä. Erityistä ja ikimuistoista.
Ehkä johtui sitten tästä ylimääräisestä excitementista, mutta en saanut nukuttua koneessa yhtään. Siis minä, joka nukun aina koneessa erinomaisesti.
Ja tästäpä syystä sitten sekä minä että olettaakseni myös muut pienen seurueemme jäsenet olimme melkoisen hiljaista poikaa matkalla Incheonin kentältä tänne ylös vuorille. Yksi pysähdys mahtui matkalle ja sillä hetkellä saattoi tehdä kolmekin päätelmää. Täällä on järisyttävän kylmä, hirveän harva puhuu englantia ja käytännössä kaikkialla olympia-alueen ulkopuolella kaikki asiat kylteissä yms. pelkästään koreaksi.
No, mutta maassa maan tavalla. Sen huomasin myös heti kun kirjaimellisesti astuin hotelliin. Koreassa osoittaa nimittäin äärimmäisen suurta epäkunnioitusta taloa ja sen isäntäväkeä kohtaan, mikäli ei heti aulassa riisu kenkiä, joten niin tehdään myös täällä. Ensimmäinen asia, joka minulle opastettiin hotellihuoneeseen tultaessa oli, että tässä voit pysähtyä ja riisua kenkäsi.
Ja kun kengät oli riisuttu, niin katsottiin eteisaulan toiselle seinustalle ja opetettiin kierrättämään.
Näiden kierrätyslaukkujen lisäksi minulle opetettiin tarkoin vielä yhden pienen vaaleanpunaisen ja toisen vaaleanvihreän roskiksen käyttö. En kylläkään muista niistä vielä kuin toisen merkityksen. Pitää kysyä.
Ja näinhän tämä nyt sitten riisuu kenkänsä “eteishalliin” ja millin tarkkuudella miettii, että menikö uuden puuterin pahvirasia varmasti oikeaan kohtaan vai ei. Tässä muuten toimii hyvin vastakkainen ajatus virkkeestä; poissa silmistä poissa mielestä… Eli kun tuo kirkas kolmikko on silmissä, niin tulee varmuudella myös tunnon tarkoin noudatettua maan sääntöjä. Kaikenlainen kierrättäminen on siis Koreassa pakollista.
Ja sitten tähän huoneistoon muuten. No, pakasta kun vetää erittäin kauniisti toteutetun huoneiston, niin se näyttää tälle. Kaikki on uutta ja sitä myöden tässä on tietenkin itselläkin hirmuinen halu pitää kaikki niin kunnossa, että kun näistä Sky Terran huoneistoista tulee alppikylän hotelli, niin kaikki jää varmasti täydelliseen kuntoon.
Eli on siis keittiötä, olohuonetta, melkein terassia ja valtavan iso ja kiva kylpyhuone. Mikä ilahduttavinta; hanasta tulee myös pienen suostuttelun jälkeen lämmintä vettä. Jota kuitenkin haluan käyttää säästeliäästi sitäkin, en nimittäin usko, että tässäkään maassa puhtaasta vedestä ikään kuin ylitarjontaa on.
Saatan palata kylppäriin vielä jossain vaiheessa, kunhan ensin tutkin suihkun kaadot hieman paremmin. Tänään oli aamulla vielä ajatus sen verran harhainen, etten tiedä varmuudella voinko julistaa kaadot olemattomiksi… No, täydellisessäkin saattaa olla jotain puutetta. Mutta siis erittäin hyvä hotelli kaikkinensa.
Ja mitäs sitten vielä. Kello on tätä kirjoittaessani puoli yksitoista eikä väsymyksestä tietoakaan. Tietää siis jälleen pitkää yötä kattoa katsellen…
Ehkä voisin vielä vähän järjestellä tavaroita. Ai niin vielä tästä päivästä. Löysin itseni yllättäen jo juttuhommeleista, kun käsky kävi mäkihyppääjien infoon. Ottamatta sen enempää kantaa siihen, kuinka usein olen lajin haastatteluja vuoden 2002 olympialaisten jälkeen tehnyt, niin voin sanoa, että nostan 40-vuotiaalle Janne Ahoselle hattua.
Ei pelkästään se, että Ahonen on nyt seitsemänsissä olympialaisissaan ja kantaa itseoikeutetusti Suomen lippua avajaisjuhlallisuuksissa, vaan se miehen asenne. Eikä vain mäkihyppyyn vaan ehkä tavallaan koko elämään. Janne sanoi, että hän tuntee yhä edelleen palavaa intohimoa lajia kohtaan ja jokainen nousu mäkitorniin on yhtä tärkeä. Sydämen asia.
Kysyessäni häneltä myös, että mitä hän antaa joukkueensa nuorille poikasille Ahonen vastasi, että kyllä häntä vain niin moneen tarvitaan. Viimeksi eilen lentokoneessa piti kuulemma avata poikien lihapullarasioita, jotka olivat liian kuumia. Sanoin, että kyllähän iskä auttaa, päätteli Ahonen.
