Joulun välipäivät ovat todella mukavaa aikaa. Minä tykkään. Ja juuri siitä syystä minua näinä joulun jälkeisinä päivinä naurattaa kovin se, miten valtava kiire monilla tuntuu yhtäkkiä olevan päästä joulusta eroon. Ihan kuin kuukauden pari odotettu joulu olisi ohitse sekunneissa, kaikista joulukoristeista pitää päästä eroon tuulen nopeudella, joulukukista pitää päästä eroon ja mitä sitten kaikkea. Itse kävin eilen ostamassa uuden amarylliksen oksan ja koska pidän hyasintin tuoksusta, taidan hankkia niitäkin vielä lisää tähän vuoden loppuun ja uuden alkuun.
Toki jokainen tyylillään, minulle nämä välipäivät ovat yksi tärkeimmistä hetkistä nauttia joulun valoista pimeyden keskellä ja useimmiten olen myös saanut lahjaksi koristeita, joita on kiva laitella vielä ympäri kotia. Niin tänäkin vuonna ja aivan kuten jokaisena vuonna tätä ennenkin, tulen purkamaan joulun pois vähitellen loppiaisen ja nuutinpäivän välimaastossa. Siten jotenkin jaksaa odottaa jälleen seuraavaan vuoteen.
Se, mikä on kuitenkin muuttunut lapsuusvuosista on ehkä se, että en tunne enää ihan loputonta haikeutta siitä, miten kauan seuraava vuosi ennen uutta joulua kestää. Tiedän nimittäin nykyään, että se vuosi menee aika nopeasti. Ehkä lopulta jopa liian nopeasti…
Olen tässä riisipuuroa keitellessäni miettinyt, että pitäisikö huomista varten tehdä jotain lupauksia ja miten ne sitten pystyy jälleen kerran pitämään. Helsingin Sanomissa oli eilen jopa ohjeita siihen, että miten lupauksista voi pitää kiinni. Nauratti kovin. Lehdessä oli minusta muun muassa kohta, jossa tavoitteista kehotettiin kertomaan lähipiirille, josko ne sitä myöden saisi sitten paremmin pitämään kutinsa…. Mietin huomiseen, tulenko lupaamaan jotain. Ehkä sitten jotain perinteistä laihduttamista voisin ajatella ja ehkä myös siihen voisin satsata, että kuljen töihin entistä enempi jalan auton sijasta.
Blogin kannalta yksi asia on varmaa, nimittäin sen, että uudet ihanat Arne Jacobsenin Seiskat tulevat aina silloin tällöin vilahtelemaan täällä postauksissani. Olen aina sanonut, että vaikka itse tuolista ja sen muotokielestä kovin pidänkin, niin silti en näe näitä tuoleja kotonani. Mutta sitten kun törmäsin alkusyksystä tähän samettipäällysteiseen yksilöön, olin totaalisesti myyty. Kuinka kaunis voi palanen tuolia olla?
Näillä miettein siis kohti tulevaa vuoden vaihtumista. Taas on yksi vuosi takana ja toista odotellaan. On se tosiaan vaan jännää, miten nopeasti aika kuluu ja kuinka nopeasti se aika tuntuu kuluvan, kun tulee ikää lisää. Mutta ei kai siinä, ihan sama juttu kuitenkin kaikille. Jännää on myös se, että tähän vuoden vaihtumiseen liittyy aina myös haikeutta, jollain lailla sitäkin kyllä. Onko kellään muulla samoja tuntemuksia tähän aikaan vuotta?
Mukavia vuoden 2018 viimeisiä päiviä.
Laura
