Oma koti, kullan kallis. Niinhän sanoo vanha sananlaskukin, joten on syytä muutamalla sanalla kirjoittaa lähes vuosipäivän kunniaksi omasta kodistani.
Muutin nykyiseen kotiini aika lailla 17-vuotta sitten maaliskuun alussa. Ihan käsittämätöntä on se, mihin nämä vuodet ovat menneet, sitä ei voi ymmärtää. Ei kertakaikkisesti sentään.
Löysin kotini eron jälkeisessä tunnevyöryssä ja oli itse asiassa siinä ja hilkulla, että en olisi hankkinut tätä. Olihan asunto monin kerroin suunnittelmaani verrattuna liian kallis ja sinä sateisena päivänä, kun löysimme tämän olin jo päätymässä johonkin aivan muuhun ratkaisuun.
Muistan kuin eilisen hetken, kun kävimme ystäväni Päivin kanssa muutaman asunnon kiertueella. Kun tulimme tähän asuntoon Päivi käveli vasemmalle ja minä oikealle. Yhdessä ihmeteltiin keittiön tuoreita pullia ja pullan tuoksua ja muistan myös ikuisesti Päivin kysymyksen; kuuluvatko makuuhuoneen kaapit kauppaan. Naurattanut vielä jälkeenkin kysymyksen relevanttius, toki kaapit palvelivat hyvin ja pitkään ja olivat kauniit.
Tämä asunto oli asunto, josta minulle kotia etsinyt kiinteistönvälittäjä oli jo aiemmin viikolla soittanut, että se olisi Laura nyt tässä. Minä toppuuttelin hinnalla ja myös sillä, että haluaisin mieluummin aivan ytimeen enkä kilometrin päähän. Päätin siis, etten käy edes katsomassa etukäteen.
Jostain syystä tuona päivänä asuntokiertueemme jälkeen päädyimme syömään Katajanokalle yhteen nepalilaiseen ravintolaan ja siinä sitten pyöriteltiin papereita, mietittiin remontteja lainoja ja mitä nyt sitten. Tämä nykyinen kotini oli se paperi, jota työnnettiin syrjään koko ajan.
Yhtäkkiä minulle tuli sellainen olo, että se on tämä, se on sittenkin tämä. Päivi ihmetteli, etenkin minä ihmettelin, mutta minulla oli niin vahva usko. Soitin myöhemmin illalla muun muassa tädilleni, jolta halusin jostain syystä juuri tähän saada uskon vahvistusta ja lopulta soitin myös isälleni siitä, että minusta tuntuu, että tämän asunnon ostaminen on se käänne, jota nyt tarvitsen. Uuteen elämään.
Ja herttileijaa sitä lainaa, sitä kaikkea, koko säätöä. Tuntuu vieläkin aivan uskomattomalle, että rohkaistuin, vaikka silloin tuntui noin isossakin kuvassa, että koko maailma on eron myötä päättymässä. Mutta olihan se jännää kaikki.
Mutta jotenkin siitä vain selvittiin ja elämä alkoi uudelleen. Muuttopäivästä muistan sen, miten muuttoliikkeen pojat kantoivat tsiljoonan painavaa Hästensiä tänne, miten keittiön pöytä painoi niin paljon, että se piti purkaa osiin… Miten äidin ja Leenan kanssa huhkittiin niin, ettei mitään jiitä. Heiltä sain muuten tuolloin sutipuun, joka onkin aina silloin tällöin vilahdellut kotikuvissani. Sekin on tuossa yhä edelleen, ellei nyt ihan still going strong, niin going kuitenkin.
Että näin. Lainan maksuaika päättyy muutaman vuoden sisällä, asunnon arvo on vähintäänkin tuplaantunut, minä selvisin erosta, toisestakin, ja tässä ollaan. Kirjoitin tämän, koska seuraan lähes päivittäin asuntomyynti-ilmoituksia ja haaveilen hieman isommasta asunnosta. Haaveilen toki muutosta myös takaisin kotiseuduille. Koti maalla on tietenkin unelmani. Varmaa on kuitenkin se, että mitään muuttoa tai uuden ostoa ei tule ennen kuin löytyy selkeästi parempi ja vielä ei ole löytynyt.
Tällä kirjoituksellani haluan myös kannustaa teitä kaikkia, jotka emmitte, että uskaltaako elämässä uskaltamaan rohkeasti. Yhtä hyvää ystävääni siteeratakseni; joskus pitää ottaa härkää palleista kiinni ja puristaa, niin siittä se sitten lähtee:) Mitä ikänä sitten lie tarkoittakaan…
Hauskaa viikkoa kaikille,
laura
Hienoa, kun uskalsit! Koti on selvästi ollut mieluisa, kun näin kauan olet siellä viihtynyt.
Kiitos ja kyllä! Plus, että olen vähän sellainen kiintyväisen tyyppinen ihminen. Minulle on hirmu tärkeää, että asiat pääsevät muodostumaan omanlaisiksiin ja tiedän, että on jokin paikka, mikä varmasti pysyy kiireisessä menossa. Tämä ilmenee toki monissa muissakin asioissa, kuten esim. joulukoristeissa. Minulle on niin ikään tärkeää, että jokainen koriste päätyy aina oikealle omalle paikalleen:).