Olen syksyihminen henkeen ja vereen. Syksy on ihanan raikasta aikaa. Syvällisemmin ajateltuna myös rauhoittumisen aikaa, kun luonto hiljenee talveen.
Syksyn värit ovat ihania. Ne innostavat kuvaamaan ja ihastelemaan tätä ainutlaatuista maatamme. Toivottavasti myös tulevaisuudessa, tulihan tänään julkiseksi hallitusten välisen ilmastopaneelin raportti, joka oli ehkä synkintä luettavaa todella pitkään aikaan. Vahvistus sille, että esimerkiksi juuri Suomi kuuluu niihin maailman maihin, joissa ilmaston lämpeneminen vaikuttaa monia muita maita nopeammin. Surullista.
Elämme aikaa, joka on ilmastoahdistuneelle hyvin ahdistavaa. Tuntuu sille, että vaikka tekee mitä, niin se ei ole tarpeeksi, se on väärää tai liian vähän vaikuttavaa. Jotenkin ilmastonmuutokseen myös turtui taannoisella Los Angelesin matkalla. Täydellisesti onnistuneella koulutusmatkalla lämpimässä, ihanassa Kaliforniassa tuntui, että kaukana kavala maailma.
Samalla kuitenkin huomasin koko ajan miettiväni, että kauanko Orange Countyn vesivarat riittävät tai että miten mitätön maa on Suomi ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa. Ja toisaalta kun siihenkään ajatukseen ei saisi turtua eikä tottua, meidän pitää voida tehdä kaikkemme. Suomessakin.
Samalla kuitenkin palaan ajatuksissani Yhdysvaltoihin. Maahan, jonka hiilijalanjälki on valtava Samaisessa maassa on presidenttinä henkilö, jonka kanssa ei voi keskustella sanasta ilmastonmuutos, koska hän kuulemma suuttuu. Siis aikuisten oikeasti, Yhdysvaltain presidentti suuttuu, kun mainitaan sanapari global warming? Ihan niinkuin häneltä vietäisiin hiekkalaatikolla joku hänelle tärkeä esine. Sillä erotuksella, että nyt on vain kysymys hieman suuremmista kuvioista ja aikuisesta ihmisestä, jonka pitäisi osata aivoillaan vaikka lapsenlapsiaan. Toki, vanha lausekin sen jo sanoo: jos on lusikalla annettu ei voi kauhalla vaatia…
Olin viikonloppuna Pyhärannassa ja napsin nämä kaikki ihanat kuvat lauantai-iltana vanhempieni pihamaalta. Moni kuva näyttäisi hieman toiselle, jos olisin mennyt ottamaan niitä satakunta metriä navettarakennuksen takaa. Siellä nimittäin on kymmeniä hehtaareja palanutta metsää. Metsä paloi heinäkuussa Pyhärannan maastopaloissa.
Silloin ei tullut viikkokausiin vettä. Silloin ei ollut mitään muuta kuin paniikki tuskallisesta kuumuudesta ja kuivuudesta. Jossain vaiheessa muistan miettineeni myös sitä, että jos tulee jonnekin joku palon poikanen. Mutta ei tullut poikasta, tulivat jättiläispalot. Palot, jotka meinasivat vielä isäni lapsuudenkodin, vanhempieni nykyisen kodin. Palot, joiden seurauksena vannoin, etten vietä yhtään päivääni ajattelematta sitä, mitä juuri minä voisin tehdä ilmastonmuutoksen etenemisen hidastamiseksi.
Jos jollakulla on vaikeuksia ymmärtää mitä tarkoitan, niin kannattaa ajella Santtiolle. Siellä metsässä ymmärtää aika paljon asioita. Siellä ymmärtää erittäin selkeästi sen, miksi seuraavat vuodet ovat ihmiskuntamme historian merkittävimpiä.
Itse haluan toimia niin, että voin sanoa veljeni tyttärelle kymmenen vuoden kuluttua, että tein omissa puitteissa parhaani. Ja toivottavasti niillä teoilla on ollut arvonsa. Ja toivottavasti syksy on kymmenenkin vuoden kuluttua ihana.
Laura
