Kuva:Ikka Nisula / Oiva-Sointu
No tulisiko kesä nyt talven keskelle? Kun näitä kuvia katsoo voisi näin ajatella, mutta ei, suomenhevonen nimeltään Oiva-Sointu on tässä vain markkeeramassa rakkauttani tähän 110-vuotiaaseen ihmelliseen luontokappaleeseen.
Kuvat ovat juuri tänään tässä myös siksi, että viisivuotinen urani raviurheilua tekevänä toimittajana sai päätöksensä juuri eilisiltana. Kurassa, räntäsateessa, liukkaudessa, ties missä. End of an era. Onnea uusille ravien tekijöille ja roppakaupalla. Haastavaa, mutta hienoa puuhaa.
Mutta vaikka ravin jäävät, jäähyväisiä en jätä tietenkään yhdelle elämäni rakkaudelle, suomenhevoselle. Tälle uskomattoman hienolle, kauniille, ystävälliselle ja sympaattiselle luontokappaleelle, jota kuvailin muun muassa eilen instagram-sivuillani tekstillä; suomenhevonen on maailman hienoin hevonen. Ja niinhän se onkin. Uskokaa, että suomenhevonen on eniten minkään valtion koko tulevaisuuteen vaikuttanut eläin ja tuota faktaa on tietenkin kovinkin ollut paikallaan toistella juuri nyt, Suomen 100-vuotisjuhlavuonna.
Omaan elämääni sitä täydellistä suomenhevosta ei ole vielä eksynyt. Toivoin kovasti, että suurin toivein hankitusta oriista nimeltä Räjähdys olisi tullut ravikuningas, mutta niin vain kävi, että Räjähdys nyt ihan muissa hommissa Pudasjärvellä. Toivon hänelle pitkää ikää ja hyvää elämää. Ja näin siis se tuleva oma ravikuningas on vielä löytämättä ja totuuden nimissä täytyy sanoa, että sen verran euroja suomenhevosen luotsaaminen tuohon kuninkuuteen vie, että vielä hetki pitää odottaa:)
Siihen saakka ihailen vaikka Jokivarren Kunkkua, Välähdystä, Köppistä, Costelloa ja monia muita. Lopulta minulla on ihmeellinen taito; ihastun kerta kerran jälkeen helposti jokaiseen suomenhevoseen, jonka tapaan. Koska niillä kaikilla on maailman rehellisin ja aidoin katse. Joku on ylväämpi, joku vähemmän, mutta kaikki ne ovat parhaita…
Olisi ollut maailman ihaninta, jos joskus elämääni olisi tullut sellainenkin hetki, jota isäni aina muistelee. Nimittäin kuin hänen lapsuuden perheensä meni Hurran kanssa reellä Santtiolta Rohdaisiin jouluaamuna joulukirkoon. Ei voi kuin kaihoten kuunnella siitä ajasta ja toivoa edes pientä määrää lunta tänne eteläiseen Suomeenkin.
“Lunta tulvillaan on raikas talvisää,ei liinakkommekaan, nyt enää talliin jää. Sen kohta valjastan reen pienen etehen, ja sitten joutuin matkahan me käymme riemuiten.
Kulkuset, kulkuset riemuin helkkäilee. Talven valkohiutaleet ne kilvan leijailee. Rekehen, rekehen nouse matkaamaan! Lumi alla jalasten se laulaa lauluaan.
On ryijyn alla lämmin, kun lunta tuiskuttaa. Nyt liinakkomme kiitää ja valkoinen on maa….”
kuva: Ilkka Nisula / Oiva-Sointu
