Olympialaiset ovat aina ainutlaatuinen kokemus, nyt omat seitsemänteni ovat ohi. Olo on haikea, mutta toki samalla huojentunutkin – saimmehan työt tehtyä mallikkaasti, Pohjois-Korea ei aiheuttanut mitään suurempaa murhetta ja itse asiassa kotiinkin on kiva tulla, onhan Suomessa mitä ilmeisimmin meneillään erittäin hieno talvi. Sitä todella odotan ja hiihtämistä.
On ehkä jopa hassun teatralisoitua sanoa, että olo on myös todella kiitollinen ja etuoikeutettu. Tiedän, että moni voi vain haaveilla siitä, että saisi joskus olla todistamassa suomalaista olympialaisten kultamitalia. Itse sain eilen 54 vuoden tauon jälkeen olla paikalla, kun suomalaismies Iivo Niskanen otti kuninkuusmatkan eli 50 kilometrin hiihdon olympiakultaa. Ja se, että se tuli perinteisellä, se on jotenkin vielä hienompaa.
Alla olevat kuvat kuitenkin tämän päivän naisten kisasta. Suuret onnittelut Krista Pärmäkoskelle.
On ollut muutenkin huimaa olla todistamassa suomalaisten lajiensa legendojen Janne Ahosen, Hannu Mannisen ja Pekka Koskelan hienojen urien viimeisiä kilpailuja. Tänään koettiin jälleen yksi haikea hetki, kun takavuosien menestyshiihtäjämme Aino-Kaisa Saarinen ilmoitti kilpailun jälkeen antaneensa urheilulle kaiken ja saaneensa siltä kaiken. Nyt on aika laittaa sukset vain lepäämään. Ainakin kilpailumielessä.
Samalla kun näille vanhemmille on jätetty urheilullisia jäähyväisiä on ollut hieno huomata, kuinka hauska uusi sukupolvi on suomalaiseen urheiluun kasvamassa. Tästä vallan mainiona esimerkkinä 18-vuotias lumilautailija Rene Rinnekangas, josta kuulemme varmasti vielä ja paljon.
Mutta joka tapauksessa mahtavaa tulevaa elämää näille uransa nyt päättäneille! Ja sitten pari sanaa vielä muustakin.
Korealaiset ihmiset saavat minulta tunnustusmerkin ystävällisyydestään ja avuliaisuudestaan. Sille, että englantia ei puhu kuin jokunen ja jotenkin, niin sille ei voi mitään. Kaikki kuitenkin järjestyi ja onnistui.
Ihan parhaita hetkiä olivat ne, joissa kumpikaan osapuoli ei tiennyt, mitä toinen kysyy saati mitä toinen puolestaan vastaa, mutta eteenpäin mentiin. Aina löytyi haettu paikka, vaikka välillä eksyttiinkin.
Ihmisten hyvälle elämänasenteelle 10+ ja K-pop musalle myös. Saatte itse selvittää, mistä kyse…:)
Ja nyt seuraa tunnustus. Tämä taannoin kirjoitettu ruokapostaus ei sitten lopulta osunut ihan oikeaan…
Se oli nimittäin alkuhuumaa, se huima korealainen ruoka. Sittemmin nimittäin söin kaksi sellaista ateriaa, joista toinen oli suhtkoht siedettävä (kuvissa) ja toinen niin kammottavan kamala, ettei siitä ole yhtään kuvaa kamerassa, vain muutamia kännykässä. Hurjimman annoksen tuosta ruokalusta voitte käydä kurkkaamassa instagram-sivuiltani. Löydätte sen kyllä.:)
Korealainen ruoka on nimittäin lopulta todella outoa. Tuota postauksessa mainittua (kehuttua) kimchiä on lopulta joka paikassa ja kaikki maistuu sille. Porsaan vatsalaukku on yksi suosikkiruuista, oudossa makeassa pullassa pyörivät makkarat, keitot, joissa seikkailee jotain outouksia jne jne….
Yksi asia ansaitsee varauksettoman maininnan. Sellaiset pannarit, joiden nimeä en muista, mutta ah ne ovat herkkua. Pullan näköinen kokonaisuus, joka uppopaistetaan ja kunhan se on tarpeeksi paistunut, pulla litistetään ja nostetaan pahvikuppiin.
Sitten toisesta kupista pahvinpalat käteen, sillä pullasta kiinni ja eikun haukku. Ihanaa. Kuin korvapuustia, jonka välistä tursuaa hunajaa. Ja älkää minut tuntevat muistelko liikaa, en edelleenkään ole hunajan ystävä, mutta tuossa se oli taivaallista. Jään kaipaamaan.
Ja mitäs sitten muuta vielä tähän öiseen hetkeen. Bussi nimittäin lähtee lentokentälle viiden tunnin kuluttua ja vielä pitäisi nukkuakin.
No, ehkä yksi lupaus, en käytä ihan hetkeen reppua. Olympialaisissa tärkein asia nimittäin on reppu. Ja talviolympialaisissa korkeuserot merkittävät. Kun reppu painaa vähintään 10 kiloa ja taaperrat se selässä aamusta iltaan kolme viikkoa ylös alas rappuita, niin melkein äsken alkoi kyllästyttää.
Onneksi vain melkein, sillä onhan tämä nyt kaikkinensa ollut ihan paras retki jälleen. Mietin puolitosissani, että palaisin joskus tänne Alpensiaan pelaamaan golfia, sen verta upeille nämä puitteet näille kymmenille golfkentille vaikuttavat.
Mutta sitä ennen jatkan blogipostauksia hieman normaaleimmissa tunnelmissa, ehkä ihan oikean sisustuspostauksen pariin on jälleen pitkästä aikaa mukava päästä. Tiedän kyllä, että lupailin täälläkin katsea maisemia ja sisustuksia vähän sillä silmällä, mutta ei, ei näistä kuppiloista postauksiksi ollut:).
Olen kuitenkin nauttinut joka sieluni solulla, tuntuu etten olisi edes töitä tehnytkään. Tästä on ollut hyvä aloittaa vuosi 2018 ja saattahan olla, että tämä vuosi tuo jotain aivan uusia juttuja tullessaan jo ihan lähitulevaisuudessa.
The End.
Laura
Turvallista kotimatkaa! Tervetuloa Kotiin!
Kiitos kaunis!