Kartano, mikä ihana tekosyy. Olen sataprosenttisella varmuudella ollut edellisessä elämässäni kartanon neito. Muuten ei nimittäin ihminen voi olla niin aidosti viehättynyt kuin mitä jälleen tänä iltana olin.
Joku varmasti miettii, että mitä ihmeen onnellisuutta on istua vanhassa kartanossa, mutta minulle onnellisuutta ovat esimerkiksi ikkunoiden puitteet, mahtavat massiivipuiset ovet ja niiden upeat karmit. Tällaisia ihmisiä vain nyt on.
Tällä hetkellä myös olen siinä mainiossa “visuaalisessa asemassa”, että virallisen työni puolesta tulee pistäydyttyä aina silloin tällöin pääministerin virka-asunnolla Kesärannassa ja tänä iltana hieman yhdistetty työ-ja edustus vei Vantaalle, valtion edustuskartanona nykyään olevaan Königstedtin kartanoon. Ja vaikka töistä käytännössä kyse onkin, niin kyllähän aina silmä hieman saa vilahtaa myös puusepän kädenjäljen perään, noin muun muassa.
Siinä missä Kesäranta on äärimmäisen viehättävä huvilakokonaisuus keskellä kaupunkia niin ovathan nämä kartanohelmet vielä jotain aivan muuta. Sitä nimittäin tuntee itsensä aika pieneksi, kun virallisuuksien jälkeen lukee esitettä, jossa kerrotaan kyseisestä kartanosta löydettävän ensimmäisiä mainintoja aina vuodelta 1511. Tuolloin kartanon muuten omisti paikallinen poliisipäällikkö Olavi Niilonpoika.
Kartanon nykyiselle nimelle löytyy sitten tarina sen tulevasta omistajasta kapteeni Johan Köhnistä, joka aateloitiin 1600 -luvun lopulla nimellä Köhnningstedt. Ja ettei jo tarpeeksi hyvää ja satumaista, niin rakennuksen arkkitehdiksi ainakin mainitaan Carl Ludwig Engel.
Mutta se, mitä varsinaisesti näistä kartanohelmistä haluan sanoa on tietenkin se, että näissä tuntee jotenkin itsensä osaksi jotain pitkää, historiallista tarinaa. Jotain sellaista, minkä olemassa olon voi tuntea vain kun istuu ja kuuntelee tällaisen talon tarinaa.
Toki ei tarvitse edes kuunnella. Riittää kun on hiljaa. Antaa seinien puhua, sillä paljonhan ne kertovat. Kartanoissa toteutuu myös mitä upeimmin “ohjeistus” myös vanhan talon remontoijalle:
Älä lähde suinpäin tekemään, uusimaan, repimään vanhaa rikki tai paikkaamaan sitä uusilla kalusteilla. Anna talon kertoa sinulle tarinaa, aisti rauhassa, miten uudessa kodissasi kiertää valo, minkälainen olo sinulla on missäkin huoneessa. Ja vasta sitten vastaa sen talon huutoon ja tee remontti.
Vain näin voi säilyttää sen hiljaisen ystävän, jota voidaan tässä kutsua vaikkapa punokseksi menneisyyden ja tämän päivän välillä. Muistattehan, että ilman historiaa ei ole tätä päivää. Siinä yksi omista elämänviisauksistani.
Ihanaa viikkoa kaikille,
Laura
