Kalajoki. Piirun verran parempi ja kyllä – piirun verran aina minun sydämessäni. Siitä on nimittäin suunnilleen neljä vuotta, kun tein lähtöä näin maamme hienoimmilta hiekkasärkiltä ja mietin, että minulla ei ole kenties elämää enää tämän jälkeen.
No, todistetuksi on tullut, että elämää on, mutta koville se lähtö otti. Siksi onkin aina erityistä mennä takaisin Pohjois-Pohjanmaalle. Nyt nimittäin istun junassa ja olen matkalla. Minusta tulee huomenna huutokauppameklariksi Ostoskylä Raitissa sijaitsevaan Pisa Designin lifestyleshoppiin nimeltä Aito.
Älkäätte vain kysykö, että kuinka paljon meikäläisellä on melkarikokemusta, sitä nimittäin kysyi myös samaisessa junassa matkustava kokkolalainen kansanedustaja Tuomo Puumala juuri tovi sitten. Hän tosin kysyi olenko katsonut nyt tarpeeksi huutokauppakeisaria, jotta osaan. Vastasin, että en viime aikoina, mutta muutaman keikan Akin kanssa heittäneenä, niin yritän nyt sitten vain muistella, miten hän sen tekee. Onkohan Aidossa kuparipannuja…..:)?
Mutta se Kalajoki ja loma-asuntomessut 2014. Vieläkin muistan messuja ja koko projektia ihan suunnattoman suurella lämmöllä eikä muuten kukaan niitä muistoja minulta pois viekään. Uskokoon ken tahtoo, mutta muistan kyllä aika lailla hyvin jokaikisen talon, sen perustukset ja kylppärien kaakelit ja vähän muutakin, esimerkiksi elämäni parhaan juhannuksen… Turhan tiedon mestari siis voisi joku sanoa, mutta minulle ne ovat tietenkin tärkeitä muistoja.
Muistan toki hyvin myös läksiäiseni. Sen, miten kauniisti minulle puhuttiin lähtöaamuna kalajoen kaupungintalolla. Tai no en minä tiedä kuka puhui ja mitä, koska taisin sielläkin itkeä koko ajan. Kahvilaan oli tehty myös minusta ensimmäisenä Kalajoki-talvenani otetun kuvan perusteella tehtyjä paperinukkeja. Tallessa tietenkin ovat kaikki.
Niissä omissa varsinaisissa läksiäisissäni itkin itse puhuessani niin paljon, että melkein vieläkin alkaa itkettää kun ajattelen asiaa.
Muistan myös sen, kun ajoin syyskuun viimeisenä päivänä kaupungintalon aamutuokion jälkeen kotiin Helsinkiin. Vaikka äiti ja isä olivat jo hakeneet yhden kuorman tavaraa, oli Honda niiiin täynnä. Hyvä, että näin edes ulos – onneksi liikkuva poliisi siis ei nähnyt minua:). Siinä ajellessani mietin monia asioita. Sitä, mitä työpaikkaa voisin joskus vielä alueelta hakea ja sitä, kuinka nopeasti on tärkeä tulla seuraavan kerran käymään takaisin “kotiin”. Päätin, että yhtään illanviettoa ei Kalajoella vietetä ilman minua.
Seuraava aamu vasta outo olikin. Olin yhtäkkiä takaisin entisessä elämässäni, ilman työpuhelinta tai -puheluja, ilman uusia ystäviäni, ilman messutaloja, ilman hiekkasärkkiä ja ilman kaikkea. Oli hetken olo, että koko maailma salpautuu. Olo, että olen hyödytän ja ettei kukaan ikinä varmasti halua tai tarvitse minua enää minnekään.
Mutta näin vain niistäkin hetkistä on tultu eteenpäin. Joku johonkin tarvinnutkin. Olen tehnyt männä neljänä vuonna muutakin kuin harjoitellut tulevaa uraani meklarina… Ja myönnettävä on, että ihan kaikkiin bileisiin en enää ole Kaltsuun ehtinyt:).
Minulla on aina paha tapa tehdä kaikkea mahdollista mahdollisimman suurella sydämellä. Siitä on nimittäin joskus jopa haittaa. Olisi ehkä helpompi antaa tiettyjen asioiden vain mennä omalla painollaan. Mutta minkäs sitä itselleen voi ja sydämelleen.
Joka muuten jo melkein nyt pamppailee innostuksesta vaikka ollaan vasta Pännäisissä. Pian nimittäin näen Anskun, hetken päästä Minnankin, sitten huomenna on se meklarointi, illalla koko kaveriporukan venetsialaisilta ja sitä rataa.
Kuulkaas kalajokiset, täältä tulee yksi iloinen sinne pariksi päiväksi.
Ihanaa venetsialaisviikonloppua,
Laura
