Jouluilon keskelle tulikin suuri suru

Kirjoitan aina tänne blogiin eri jutuista henkilökohtaisesta näkövinkkelistä, mutta juuri tänään kirjoittaminen tuntuu lähes liian henkilökohtaiselle. Rakas kissani Batigol tassutteli eilisiltana kissojen taivaaseen melko vanhana, sairaana ja uskoisin, valmiina lähtemään. Mutta silti se luopuminen tekee niin kipeää. On jotenkin niin outo tunne, ettei Batsukka enää koskaan tule ovelle vastaan, kun menen vanhemmilleni.

Ajattelin, että kirjoitan tämän pienen tarinan siksi, että koska Batigol on näkyvimmin kaikessa some-elämässäni mukana ollut hahmo, niin hän ansaitsee myös päätössanat. Tämän jälkeen ei enää kirjoituksia tai kuvia pupusesta tule. Batigolin tonttuovi on nyt ilman isäntää.

Kun näin Batsukan ensimmäistä kertaa toukokuussa 2002, se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Batigolista oli tuleva minun kissani. Kasvattajanimi vaihtui suosikkijalkapalloilijani Gabriel Batistutan lempinimeksi, hassua sinällään, koska en ole mikään valtaisa jalkapalloihminen.

No, mutta ei jalkapallo miestä pahenna ellei toisinpäin ja tässä nimenomaisessa tapauksessa Batigol on kyllä tehnyt ehdottomasti oikeutta esikuvalleen.

Kun Batigol oli puoltoistavuotias se meni hoitopiipahdukselle vanhemmilleni ja siitä lähti sitten heidän yhteinen taipaleensa. Päätimme, tai ehkä asia jotenkin vain muokkautui…mutta, että joka tapauksessa siellä hänellä on iso talo ja kisulilla tilaa temmeltää ja mahdollisuudet myös ulkoiluun. Batigol valloitti kertaheitolla kaikkien sydämet, jopa isäni, joka ei ollut nimeksikään kissaihminen, muuttui suureksi kissaihmiseksi.

Batigol oli kaikki kaikessa myös veljilleni. Patu siellä ja Patu täällä. Erityisen yhteisiä ajat kaikille Batigolin kanssa olivat tietenkin pitkät kesät, jolloin myös kisu sai muuttaa mökille. Ja siellähän riitti tekemistä. Yllä näkyvä kivi oli Batsukan suosiossa silloin nuorempana ja koska sattui niin, että Batigol ja kivi olivat täydellinen match, niin onneksi on jäänyt muutama kuva muistoksi tuostakin.

Batigol oli täysverinen sisäkissa – “ulkoilmatwistillä”. Oli itsestään selvää, että hän inhosi valjaita, joihin yritin sitä pikkupoikana Helsingissä opettaa. Yritin muutakin lapsellista, esimeriksi sitä, ettei kissa saa tulla sänkyyn…..siitä luovuttiin noin 14 v sitten… 🙂 Sittemmin tulimme siihen tulokseen, että Batigol on niin kiltti, että se voi hengailla meidän muiden kanssa ulkohommissa, koska sille jokainen reissu on seikkailu eikä se koskaan (no muutamaa kertaa lukuun ottamatta ja silloinkin oven vieressä olevaan puskaan…) lähtenyt ns. omille seikkailuilleen. Uskon vakaasti, että koska Batukka sai niin paljon hyvää ulkoliikuntaa, se oli myös sen pitkän iän ja terveyden salaisuus.

Batigol eli ja hengitti samaa ilmaa kuin vanhempanikin, etenkin viimeisen vuoden aikana heidän Batigolille antama aikansa oli ylenpalttista. Koko ikänsä Batsukka keitti isäni kanssa aamukahvit (ja istui Länsi-Suomen päällä estäen toki sen lukemisen), ja kahvien jälkeen alkoi napsutus ja koputus ym. asiaan kuuluva, jolla äitini saadaan hereille. Siinä Batigol ei käytännössä kuitenkaan juuri koskaan onnistunut, oli siis parempi vain heittäytyä ottamaan tirsat ja odotella. (Tästä toki pois lukien ne vuodet, kun molemmat vanhempani kävivät vielä töissä, silloin aamuisin ainakin äidilläni kului pitkät tovin Batsun kanssa jutellen, kuinkas muuten, ennen kuutta…).

Erityissuhde oli tietenkin meillä kahdella. Batigol ei koskaan antanut minun nukkua juuri sitä hetkeä pidempään kuin mikä hänelle itselleen parhaiten sopi. Ja se hetki tietenkin sopi myös minulle. Viime vuodet päätin vanhemmilla ollessani, että vaikka se pyytäisi minua heittämään kuperkeikkaa aamupuolikuudelta niin toki heitän. Ja näin sitä sitten eleltiin.

Sanomattakin on selvää, että koska Batigolin aamu alkoi viimeistään puoli kuudelta ja siinä kun on kaikki aamujutut, herättelyt, syömiset sun muut tehty eli siis kun kaikki olivat varmasti heränneet, niin mies itse vetäytyikin hyvin ansaituille noin viiden tunnin päiväunille noin klo 11 pintaan…

Semmoista se on elämä kissan kanssa, joka määrittää positiivisesti kaikkea sitä, mitä ympärillä tapahtuu:). Ja toki pitää myöntää, että aivan viimeisinä aikoina kaikki toimet eivät tietenkään enää olleet samanlaisia kuin vaikkapa 11 vuotta sitten, niin kyllä se terhakkaasti yritti aivan loppuun saakka.

Batigol yritti kaikkea eiliseen iltaan klo 19 saakka. Silloin istuin sen vieressä, kun rakas ystäväni lähti uusille hiirimaille. Ehkä siellä jossakin Batsukka saa vapaasti juosta hiirien perässä ja mussuttaa niitä niin paljon kuin haluaa, meillä se yritti hienostella, ettei perushiiri kuulu sen hienostoruokavalioon. Tietenkään.:)

Me paistamme tänäkin jouluna kinkun. Nyt on vain jotenkin totuttava siihen, että Batigol ei ole enää mukana paistotohinoissa kuten kaikkina menneinä 15 vuotena. Siihenkin on totuttava, ettei sen tuijottava katse enää koskaan katso meitä syyttävästi tyhjältä ruokakupilta. Eikä kukaan enää koskaan juokse rinkiä pitkin lumista pihamaata.

Kerroin muutama aika sitten veljeni tyttärelle, että Batigol on kyllä jo aika vanha ja hiukan huonossa kunnossa ja että sitä ei varmasti enää kovin kauaa ole. Hän kysyi, että minne Batigol sitten menee. Sanoin, että varmastikin taivaaseen, johon vastauksena oli, että mutta onko Laura kissoillakin oma taivas.

En tiennyt vastausta, jota jäimme yhdessä pohtimaan. Uskon kuitenkin, että siellä missä pupuseni tällä hetkellä on, siellä hänellä on hyvä olla. Hyvää joulua rakas pikku-Batigol.