Haastavan korkea suojaruukku ja kalliotyräkki

Kuvittelin tekeväni joulualeissa oikein superkivan ostoksen (tosin normihintaan), kun hankin raumalaisesta Viherkäisestä tuon kirkkaan suojaruukun. Äitini toki sanoi, että olivat tätini kanssa myös siihen ihastuneet, mutta vaikka mihin kukkaan sitä koettivat, niin ei, ei vain sopinut.

Tuossa vaiheessa tietenkin ajattelin, että tulen suojaruukkuni kanssa kotiin ja sitten vain laitan siihen jonkun kukan, mutta aivan näin tämä tarina ei sitten lopulta mennytkään. Likemmäs kuukauden ruukku on elellyt hieman turhan panttina siellä sun täällä ja olin jo luovuttaa, kunnes muistin yhden haaveeni. Sen oudonnäköisen ja -mallisen kaktuksen. Sen haen ja se sopii. Tämä outous on siis kalliotyräkki.

Ja kas siinä he nyt sitten ovat, eilen toisensa löytäneet ja minusta aika hyvin yhtensopivat. Tuohon tyräkkiin on aika helppo ihastua, koska jo sen ulkomuoto kertoo helppohoitoisuudesta. Eli vaatimaton ja helppo; kastellaan, kun tuntuu sille eli kun kasvi on ruutikuiva ja aurinkoa se sietää joko paljon tai jonkin verran.

Monille siis erinomainen, itsellenikin hyvä ja sen saattoi ostaa, vaikka olenkin jonkin verran poissa kotoa aina silloin tällöin. Tämä kaveri ihan pienestä hetkahda, uskon. Suurempi ongelma lienee se, että alan toden teolla tykästyä noihin tyräkkeihin. Ja kun luettelen niiden nimiä….pylvästyräkki, nukkatyräkki, kalliotyräkki, pallerotyräkki, noin muutamia mainitakseni, niin tosiaan jo pelkästään nimet tekevät vaikutuksen. Ehkä tämä ei ole viimeiseni.

Mutta sitten tuo suojaruukku, miksi oli sitten niin haastava?

Haastava, ei välttämättä hankala. Ja haastava analyysin jälkeen siksi, että siinä on tuo jalka. Se jotenkin vaatii aivan erityislaatuisen kukan, joko aivan valuvan tai sitten ihan pystyn, mutta siinäkin pitää mittasuhteiden ja muoviruukun olla oikean kokoisia.

Liian iso ja korkea kukka on suhteeton ja toisaalta pohjaruukku ei niin ikään saisi näkyä. Eli siis ihan perusasioita toki, mutta sellaisia, joita ei välttämättä tule miettineeksi, kun vain ihastuu jonkun jutun ulkomuotoon.

Ja jos joku miettii, miksen laittanut noita etummaisia ikään kuin kokojärjestykseen, niin yritetty on niinkin, mutta ei vain visuaalisesti jostain syystä toiminut laisinkaan.

Nostin myös kaikki nuo isot lasimaljakkoni ikkunalaudalle ainakin toviksi. Jotenkin tuosta viherasetelmasta on muodostunut niin massiivinen, että se tarvitsee ympärilleen myös jotain tasapainottavaa ja ikkunalauta oli ihan tyhjän oloinen ilman maljakoita.

Tykkään kyllä kovasti kokonaisuudesta näin, saapa sitten nähdä, miten pitkälle kevääseen.

Kirjoitan tätä juttua muuten matkalla Ylivieskaan ja nautin siitä, että lähtiessäni Helsingistä siellä oli tukuttain lunta ja täyttä talvea saa elää koko Suomessa. Enää ei tarvitse mennä ihan sekaisin, kun näkee lunta pohjoisempana. Ja mikä parasta, koko helmikuuksi luvattiin kylmää.

Ja erityisesti eilisestä nautin, siitä tuulesta ja tuiskusta ja paikoittain jopa hurjasta talvitunnelmasta Helsingissä. Kun otin nämä kuvat, niin lunta tuiski niin, että hädin tuskin näin ikkunasta ulos. Parasta, ihan parasta.

Voi kaikki ystävät, nyt nautitaan!

Laura