Täytyy todeta, että harvoin, jos koskaan, olen ollut yhtä hämilläni kuin saamani palautteen määrästä parin viimeisen päivän aikana. En todellakaan ymmärtänyt, kuinka suuria tunteita, KonMarin mainitseminen, myönnettäköön, hieman nurin kurin, sai aikaan.
Mutta hyvä niin. Kommenttien, negatiivisten ja positiivisten määrän perusteella osuin tavaroita käsitelleessä kirjoituksessani jossain määrin oikeaan, kirjoitin jossain määrin asian vierestä ja ehkä jossain määrin joka tapauksessa joku tykkäsi siitä mitä kirjoitin. Kiitos kaikista kommenteista!
Tämän postauksen otsikon jälkeen lupaan, että luen Kondon kirjan joskus läpi, mutta muuten en (ehkä) mainitse enää hänen nimeään. Ehkä kuitenkin olen teille kaikille velkaa muutaman kuvan kodistani, eli siitä, miten minä elän tavaroitteni keskellä tyytyväisenä – keksien niille niin pitäviä tunnesiteitä, että edelleenkään koskaan, milloinkaan en laita mitään pois.
Aloitamme kissoista. Itse asiassa kahdesta elämäni kissasta. Toinen niistä elää edelleen vahvasti, hänen nimensä on Batigol ja hänestä löydätte kuvia ja tarinoita tämän blogin historiasta ainakin kerran kuukauteen. Toinen elämäni kissa on Tessi, hänestä pari kuvaa myöhemmin.
Se, että kahden viikon kuluttua 14-vuotias Batigol on asunut suurimman osan aikuisiästään vanhemmillani on monen asian summa, mutta haluan, että Batsukka ja samalla myös Rauma ovat kuitenkin läsnä elämässäni joka päivä.
Raumalaiskeraamikko Seija Palosen kissapatsas, joka on kuin täysi kopio Batigolista, on matkannut elämässäni jo pitkään. Huomatkaa myös tärkeä yksityiskohta; punainen pallo. Se on Batsukan ensimmäinen vauvapallo ja se kuuluu aina kissapatsaan kanssa.
Toinen elämäni kissa oli Tessi, joka oli kaikkien mummulan kissojeni esiäiti. Tessin kanssa taivallettiin pikkutyttönä yhtä matkaa vuosikaudet ja Tessi jatkaa elämässäni yhä edelleen.
Mummoni nimittäin teki yli 30 vuotta sitten minulle juuri Tessin näköisen virkatun kissan ja kyllä, Tessi on on siis elämässäni aina. Hieman se tuota pyykkikorin päivittäistä avaamista hankaloittaa, mutta ei sen haittaa. Siinä se tulee olemaan seuraavatkin 30 vuotta.
Elämäni ja kotini on täynnä myös hattuja, kenkiä, paperikasseja (säästän ne kaikki 90 prosenttisesti) ja käsilaukkuja. Suurin osa on aina näkyvissä, osa on laatikoissa suojassa pölyltä.
Kyllä, joskus ehkä hieman ärsyttää, että aina joka nurkalta kurkkii joku hattu, aina pitäisi laittaa jalkaan joku toiselta nurkalta vaaniva korkokenkä ja kyllä noita kassejakin nyt pitäisi laittaa jonnekin kiertoon, mutta kun ei. Pakko siis vaan sisustaa ja stailata ne kaikki tänne jonnekin…
Yllä oleva kassi roikkuu tuossa muistuttamassa minua ennen muuta hauskasta ja ikimuistoisesta matkasta Piian kanssa New Yorkiin, ostimme molemmat Jimmy Choo -aurinkolasit.
Pikkukassi aasinsiltana sille, että kodissani näkyy melko vahvasti myös rakas suhteeni joka ikiseen reissuun jonka olen tehnyt. Kymmenen vuotta sitten olin puolestani Päivin kanssa Ateenassa. Minulle antiikin Kreikka ja suuren keisari Aleksanterin myötä myös helleeninen kulttuuri ovat lähellä sydäntä, ja vuosikaudet olin etsinyt sitä oikeaa porsliinipatsasta Aleksanterista.
Kun sen vihdoin löysin, muistan ikuisesti vanhan myyjänaisen silmät, kun ne kirkastuivat hänen antaessaan minulle patsaan. Hän sanoi; Megas Aleksandros. Ja minä olin maailman onnellisin uuden sisustusyksilön omistaja.
Aleksanteri toki on vain yksi monista reissumuistoista, joita kodissani on. Huomaan yllätyksekseni kuitenkin, että minulla ei ole esillä rakkaasta Australiasta mitään muuta kuin didgeriroo, joka on niin pitkä, ettei se mahtunut kuvaan…
No, vielä kauniiksi lopuksi sitten keittiö. Ihan liikaa kaikkea, mutta kun. Jotenkin vain tykkään, että asiat ympäröivät minua, vaikka se sitten tarkoittaakin sitä, ettei kaikki ole kovin selkeää.
Näissä viimeisissä kuvissa pari pientä asiaa jälleen matkan varrelta. Taulu, jonka päivämääränä päätin yhden tärkeän asian, ja sitten tuo “wanna-be lammas”. Se oli vuosien takainen pikkujoululahja äidiltäni, glögipullon lämmittäjä. Glögi meni samoin tein, mutta eihän tätä kaveria pois voinut laittaa. Tuolla se on könöttänyt jo vuosia ja siellähän se kenties tulevissakin keittiöissä vain könöttämään tulee. Sitä paitsi onhan se nyt aika suloinen…
