Istuimme pari päivää sitten muutaman kollegan kanssa ihastelemassa ensi syksyn uusia astioita ja juttelimme suhteista omiin astioihimme. Paljastui pikku hiljaa, että itse kullakin taitaa olla kotona melkoinen astiamaailma, sillä jokainen tuskaili ihan samojen ongelmien kanssa; mistä tilaa uusille ja ihanille.
Keskustelu starttasi varsinaisesti Iittalan Mainiosta Sarastustuksesta, johon kerroin ihastuneeni ihan valtavasti, kun se julkaistiin. Lähes siitä saakka olen miettinyt ja pähkäillyt, että mistä tekisin tilaa sarjan kauniille kulhoille, mukeille ja lautasille, mutta kun ei millään voi laittaa mitään pois. Suorastaan lohdutti, kun vieressä istuva Minna kertoi prikulleen samasta ongelmasta ja kertoipa hän myös nauttivansa aivan niistä samoista asioista kuin minäkin, tuosta kuvissa näkyvästä pikkuruisesta lautasesta ja yhdestä mukista. Juon muuten siitä nytkin aamukahvia…
Niin hassua. Tätä se sitten on, kun elämme jossain määrin yltäkylläisyydessä. Toisaalta näen itsessäni myös hyviä piirteitä; olen pystynyt olemaan hankkimatta tavaraa tavaran päälle, kun kaikki entisetkin ovat aivan loistokunnossa ja kivoja. Ehkä merkittävin yksittäinen tarina omien astioideni joukossa ovat kuusi sinistä mukia, jotka sain enoni vaimolta matkaan, kun lähdin opiskelemaan vuonna 1993…Ja edelleen 25 vuotta myöhemmin – no tuollahan ne ovat astiakaapissa, käytössä:).
Tämän tarinan kertominen sai toki pöytäseurueen hymyilemään, mutta oli muillakin aivan samantyyppisiä tarinoita. Kuka on kerännyt koko elämänsä jotain tiettyä asiaa ja tulipa siinä toki iki-ihana Kaj Franckin Teemakin puheeksi, johon siis ensi syksynä tulee väriksi tuo kuvien ihana pehmeä puuteri.
Teemaa tuntuu olevan nimittäin muillakin kuten itsellänikin sellaisena monivärisenä joukkiona ja ymmärrän tämän mainiosti. Ne ovat aivan valloittavia yhdessä selkeine väreineen, ja nyt tuo uusi puuteri on sitten mainio lisä esimerkiksi tummansinisen tai harmaan kattauskaveriksi. Kaunis.
Ja sitten vielä kauniiksi lopuksi pieni tunnustus. Astiamaailma kotonani saattaa kaikesta tästä edellä luetusta huolimatta kasvaa ensi syksynä. On nimittäin niin, että Tapio Wirkkalan klassikko Ultima Thule täyttää 50-vuotta. Ja jostain syystä, en tiedä olenko tulossa vaikkapa vanhaksi, mutta siis tuo Ultima Thule on alkanut viehättää silmää kovastikin. Pikkutyttönä pidin sitä niin vanhanaikaisena…
Siksi olin ihan suunnattoman iloinen, kun pressikassista löytyi kaksi sarjan kuohuviinilasia. Luulen, että nuo kaksi ovat alku jollekin. Uskon, että kotonani saatetaan joskus tulevaisuudessa nimittäin juoda kuohuvaa noista Finnairin tapaan. On hienoa, että suomalainen lasitaide on näin upeaa.
Helteisen kaunista helatorstaita,
Laura
