Tasan kaksi vuotta sitten juuri tällä hetkellä ajoin kiireellä kohti Pyhärantaa. Olin menossa vanhemmilleni, noutamaan viimeisen kerran pikku-Batsukan matkaan kohti eläinlääkäriä ja Raumaa. Muistan ikuisesti sen lähdön. Olisiko ollut ensimmäinen kerta viiteentoista vuoteen, kun Batigol ei enää jaksanut vastustella kuljetuskoppiin menoa. Pikkuinen oli selvästi väsynyt.
Jos haluat lukea ajatuksiani siitä, miten paljon tuommoinen yksi pikkuinen kisumisu voi yhden perheen elämää muuttaa, niin käy lukemassa kahden vuoden takainen blogipostaukseni, löydät sen täältä.
Edellispäivänä kirjoittelin teille meidän AO-illallisestamme ja sen perinteistä. Kivaa oli jälleen ja paikka, BasBas, oli erinomainen, kuten olettaa sopi. Hämmentävää oli myös se, että kun kerran sen paikan nyt sinne saimme, niin kyllä kansaa valui kuulkaas myös siihen klo 23 varauksiin. Pariskunnat aloittivat ruokailun siis arki-iltana klo 23. Ei kai siinä.
No, sattunutta oli sinä iltana myös se, että uutisankkuri Matti Rönkä oli ollut pääuutislähetyksen alkaessa niin oudon kuuloinen ja hengästynyt, että kansa sosiaalisessa mediassa oli suurin silmin ihmetellyt, mitä lie Matille tapahtunut.
Matilta itseltään saamamme vastaus oli yksinkertainen. Hän oli joutunut paniikissa juoksemaan oikeiden silmälasien perään viime hetkillä ennen lähetyksen alkua ja tuo 30-metrinen sai aikaan hengästymisen.
Joku myöntää varmasti myös miettineensä, että miten sitä nyt sitten muutamasta askeleesta noin voi hengastyä, minä sattumoisin tiedän, että voi. Kyse kun ei ole laisin pelkästään siitä, että ottaako juoksuaskeleita kymmenen, kaksikymmentä vai pari sataa, kyse on siitä, että ei saa vedettyä studiossa kertaakaan henkeä eikä niin muodoin rauhoituttua ennen lähetyksen alkua. Kokemusta on, juttu jatkuu kuvan jälkeen…
Tapahtui nimittäin iltana eräänä noin parisenkymmentä vuotta sitten, että eräskin Laura R oli juontamassa Urheiluruutua ja alkoi näyttää noin varttitunti ennen lähetyksen alkua uhkaavasti sille, että jutut keskiviikon ruutuun eivät valmistu. Eivät edes ravitkaan, joilla olisi voinut äärimmäisen hädän tullen aloittaa, vähän oudosti, mutta kuitenkin.
Sen kohtalokkaan virheen tein sitten kymmenisen minuuttia ennen lähetyksen alkua ja lähdin reippaillen toimituksesta rappuut ylös toisen kerroksen ediitteihin. Kirmailin huoneesta toiseen saadakseni varmuuden siihen, että eivät ne ravitkaan juuri sinä päivänä olleet valmiit.
Siinä sinkoillessani joku huusi, että Laura uutiset alittaa puolitoista minuuttia. Asia, jota tapahtui, ainakin tuolloin, noin kerran vuoteen. Samalla tajusin, että tulen myöhästymään lähetyksestä ellen juokse. Ja minä tyttö juoksin. Juoksin suoraan paikalleni studioon. Hengittämättä matkalla kertaakaan.
Eipä siinä sitten hengitetty paljoa jatkossakaan. Jonkun jutun sain hengittämättä luettua tuloksina ja jotain muutakin mystistä tein, että selvisin (onneksi en enää muista). Sen muistan kuitenkin, että jossain kohtaa jostain tuli joku valmis juttu. Sain juonnettua sen kirjaimellisesti viimeisillä henkosillani kun samanaikaisesti sekä itku, paniikki että pyörtyminen painoivat pintaan. Ravitkin kai tulivat joskus jostain. Olivatko ne edes ravit, ei kyllä ne olivat.
Tiedän siis mitä tarkoittaa tulla muutamankin juoksuaskeleen jälkeen suoraan lähetykseen. Se on kertakaikkisen kovaa homma se. Enkä toivo sitä edes pahimmalle vihamiehelleni, ja vaikka nyt asialle pystyy toki jo hymyilemään, niin kaikki aistimukset tuosta lähetyksestä ovat jäljellä yhä edelleen. Henki loppui, kun katsoin Röngän piinatuokiot äsken Yle Areenasta. Hyvin Matti selvisi.
Mutta kaikesta selvitään, uutisia tulee joka päivä ja juoksuaskeleet ovat nekin vähintään inhimillisiä.
Ja sen tiedän, että viimeiset joululahjat eivät todennäköisesti itsekseen kävele kaupungilta kotiin, ellen nyt lähde:).
Laura
Ps. Otin tähän juttuun kuvia olohuoneestani seepiana. Minusta toimivat aika kauniisti, toivottavasti muutkin tykkäätte.
